Negatiivisuus riippuvuutena – miksi musaa kuuluu digata tai vihata?

Negatiivisuus riippuvuutena – miksi musaa kuuluu digata tai vihata?

Rievun kulttuurininja Iuca Drap pohdiskelee mietintämyssystään käsin, miksi etenkin nuoruudessa yhdet artistit ihastuttavat ja toiset vihastuttavat.

Sosiaalinen media Facebook tunki kasvoilleni Samu Haberin keikkailmon. Itseeni iski ällötys, mutta miksi? Tiesin vain nimen, en ensimmäistäkään kappaletta tai bändiä, jossa Samu olisi soittanut. Valistuneena internetin käyttäjänä etsin Samu Haberin, en pitänyt, mutta mitä tärkeintä – en myöskään vihannut.

Miksi musiikki lajittelee meidät diggareiksi ja heittereiksi (pardon my french)? Toki, musiikin välittmä tunneskaala vaihtelee uppereista downereihin (oops… I did it again), mutta se ei selitä miksi – otetaaan nyt vaikka Sinä – miksi sinä pidät siitä musiikista, jota nyt todennäköisesti luukutat korviisi.

Ah, nuoruus! Tämä voi selittää osan mieltymyksistä. Kasarin skidit kasvoivat Yön ja Eppu Normaalin soidessa vanhuksien vinyyleiltä ja halusivat rajumpaa kamaa:. Iron Maidenia, Metallicaa ja Megadethia. Mutta koska leirit olivat joko-tai, niin jotain piti vihata.

Badge-nuorison helppo kohde oli tietenkin diskomusa, vaika väitän että fasisistisella Ace of Basella on peremmat biisit kuin Maidenilla konsanaan. Mutta badge-nuoret eivät saa fjoosaa, diskojannut jyräsivät takatukat, kunnes tukat leikattiin a la Cobain tai Gallagher.

No nyt te kysytte, että miten helvetissä tämä jaarittelu liittyy oikeastaan yhtään mihinkään. Tämän ei kuitenkaan tarvitse ravistella teitä mielipuolisesti. Ottakaa älypuhelin ja kuunnelkaa meidenit, eisofbeissit, nirvanat ja oasikset.. Se on vain musaa.

(Kuva John Hain Pixabaystä)

Share