Rievun perustajan Nalle Östermanin tunustuksellinen kertomus taistelusta pimeän depression ja masennuksen kanssa, joka aika ajoittain nostaa päätään, kuten nyt.
Se, miten raskaita mielen häiriöt ja akuutit ahdistuskohtaukset ovat henkilölle itselleen on tietysti yksilöllistä. Kun kohtaus tai tila on ohi, saattaa se vierittää henkilön entistäkin syvempään masennukseen kun tajuaa, mitä kaikkea kohtauksen tiimellyksessä on tullut tehtyäkään.
Maailmanmaineeseen Helsingistä ponnistaneen HIM-yhtyeen entinen kosketinsoittaja Juska ”Zoltan Pluto” Salminen kirjoittaa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään tuoreessa elämäkerrassaan Valon varjoissa (Docendo), josta seuraavat kursivoidut lainaukset ovat peräisin.
”Masennus ei tunne matematiikan lainalaisuuksia. Parantumiselle ei ole kellokorttia. Synkistyin päivä päivältä enemmän. […] Masennuksessa puristava tunne on jatkuvaa. Ihmisten kohtaaminen on vaikeaa, ja puhuminen jännittää.”
Mistä nämä mielen häiriötilat oikein kumpuavat ja miten ne saa lakkaamaan on varmasti yksilöllistä. Mikäli ei ole itse näitä tiloja kokenut on varmasti vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta kuvitella ja ymmärtää sitä raastavaa tuskaa, mitä henkilö käy läpi akuuttivaiheessa.
Kun ahdistus ja masennus syö mielen ja hapen niin totaalisesti kaikelta muulta, ettei millekään muulle jää tilaa vaikka miten yrittäisi. Turha kuvitella, etteikö yrittäisi.
”Kun masennuksen ottaa vastaan selvin päin ja taistellen, se tulee päälle täydellä voimalla. Kaikki muuttuu massaksi. Kämppä muuttui poteroksi ja lopulta unohdin, miten ihmisille puhutaan, koska en jaksanut käydä missään.”
Kolikon kääntöpuoli voi olla yksilön taipuneen euforiseen maniaan, missä ei olla köyhiä eikä kipeitä.
”Diagnoosi oli ehditty jo tehdä: minulla oli todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Myös todellisuudentajun kanssa alkoi vaarallinen hippaleikki. Vaaralliseksi sen teki, että itse vaaran pelko katoaa. Seikkailin omassa elämässäni, tunsin olevani voittamaton ja halusin irti tasapaksusta elämästä. Olin osa elokuvaa, leffan sankari tai vihollinen, muut ihmiset olivat sivurooleissa. Niihin pystyin palkkaamaan väkeä, koska posketon rahankäyttö veti ihmisiä ympärilleni.”
Voi vain arvailla, miten raastavaa ja kuluttavaa tämä kaikki on sairastuneen läheisille, jotka voimattomina joutuvat seuraamaan vain vierestä, kun sairastunut rypee ylhäisessä yksinäisyydessä alakulon keskellä tai sitten painelee menemään ympäri kyliä kuin mikäkin maailman omistaja.
”Masennuksesta nousee aina voittaja. Siitä on helpompi puhua, koska voimat palaavat hiljalleen ja elämässä on taas värejä. Häpeä ei enää paina. Maniassa on taas aina nöyrryttävä, tajuttava, että hommat ovat lähteneet lapasesta. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä pidetään luovan ihmisen sairautena. Puhutaan, että taiteilijat luovat tuskasta ja tasapainoilevat hulluuden rajoilla.”
Koska nämä mielen ailahtelevuudet eivät näy päällepäin, ulkopuoliset saattavat joskus tulkita asian myös niin, että kohtaus olisi jotenkin jatkuvasti päällä. Ei siis ihme, jos ja kun ihmiset alkavat kaikota kuin varkain ja vaivihkaa sairastuneen ympäriltä, koska nämä eivät yksinkertaisesti ymmärrä, miksi joku saattaa käyttäytyä niin kuin käyttäytyy.
”Se on mennyttä miestä, toivoton tapaus”, saattaa joku ajatella.
Itse olen toisinaan ajatellut ja tehnyt vertauksen, että kyseessä on jonkinlainen kirous, jonka joku on langettanut sairastuneen ylle tämän kiusaksi ja riesaksi.
Tilannetta voisi verrata vaikkapa autoon, jonka kuljettajana istut, mutta joka ei kuitenkaan tottele ohjaustasi vaan ajattaa sinua vastaantulevien kaistalle ja kiellettyihin ajosuuntiin tolkuttomalla ylinopeudella tai aiheuttaa sinulle loputonta pelkoa ja ahdistusta, missä et voi tehdä muuta kuin kärsiä matkasta, loputtomiin.
Ellet lopulta päätä mennä taukopaikalle hakemaan tähän olotilaan helpotusta, mihin auto sinut mielihyvin ohjaa, sano vain minne.
1980-luvun klassikkosarjassa Ritari Ässä näyttelijä David Hasselhoffin paras ystävä ja apu on tämän tekoälyllä varustettu puhuva auto, KITT. Ajoittain sarjassa nähtiin myös KITT:n “pimeä puoli”, eli puhuvan auton ensimmäinen prototyyppi KARR, jolla oli ihan muut metkut mielessään.
Se onkin silloin menoa, kun pimeys ottaa yliotteen. Ja kun se ottaa, tapahtuu usein ikäviä asioita ennen pitkää, kuten ystävyyssuhteiden tai parisuhteiden päättymisiä – tai jotain vielä paljon pahempaa.
Pahinta on, ettei tällaiseen kohtaukseen näytä purevan mikään muu kuin aika. Kuten Juska Salminen itsekin toteaa, paranemisella ei ole kellokorttia – ei todellakaan.
Tämän kirouksen keskellä sairastunut yrittääkin lopulta keksiä vain toimivia keinoja, miten päästä kohtauksesta eroon sillä kertaa, ellei kyse ole maniasta, missä kaikki muut saattavat olla köyhiä ja kipeitä paitsi sairastunut itse – ainakin tämän itsensä mielestä.
”Maniassa ei ole mitään kaunista. Luulin armeijan jälkeen, että masennus on peto, joka vetää syövereihin. Olin väärässä. Masennuksen kanssa on äärimmäisen raskasta elää, koska elämä katoaa ja varjo laskeutuu ympärille. Mania on kuitenkin se, joka antaa pikkusormen ja lupaa kirkkaan valon. Tuota valoa ei voi paeta, eikä sisältä tulevalla liekillä ole varjoa.”
Omat masennus- ja ahdistuskohtaukset ovat usein niin riipiviä ja repiviä, että päädyn huutamaan pahaa oloani ympäristöni kiusaksi pakon edessä, jotta saisin edes hetken helpotuksen.
Toisille oma pahoinvointi voi heijastua niin rankkana, synkkänä ja itseä syyllistävänä, että akuutin kohtauksen kanssa painiva henkilö saattaa nähdä ainoana tienä ulos hengen riistämisen itseltään, koska ei halua olla enää taakkana ympäristölleen.
Kuten esimerkiksi palkittu mestarikirjailija Miki Liukkonen, joka ei saanut tarvitsemaansa apua hätänsä keskellä, koska helsinkiläisten mielenterveyspalvelujen mielestä Liukkosen tila ei antanut aihetta toimenpiteisiin.
Mielenterveyspalveluissa onkin havaittavissa tendenssi, että mikäli henkilön katsotaan olevan vaaraksi ympäristölleen, voidaan tämä napata pakkohoitoon. Mikäli henkilö on vaaraksi vain itselleen, saa henkilö usein jäädä vellomaan oman onnensa nojaan ilman apua.
”Aloin kokea jotain tuntematonta uhkaa. Ympärilläni olevien ihmisten ulkokuoret olivat normaaleja, mutta uskoin heidän sisällään olevan jotain muuta. Jotain, mitä en voi ymmärtää. Lopulta kiitorata aukesi eteeni. Olin kuluttanut miltei kaikki rahani. Vallan tunne oli niin kova, että uskoin pystyväni kaatamaan koko universaalin systeemin. Siinä vaiheessa kaikki stoppasi. Kun luulin vihdoin saavuttavani sen, mitä olin etsinyt, romahdin ja pakenin. Pelko muuttui pakokauhuksi.”
Tässä olisikin vielä paljon kehitettävää suomalaiselle terveydenhuollolle, että se oppisi tunnistamaan akuuttien kohtausten kanssa painivien yksilöiden henkisen tuskan ja voisi ottaa nämä valvottuun seurantaan johonkin riittävän lempeään ja rauhoittavaan ympäristöön kriittisimmän jakson yli, kunnes kohtaus alkaa hellittää.
Ainakin, mikäli elämme vielä sivistysvaltiossa.
Paljon on parjattu yhdysvaltalaista terveydenhuoltoa, mutta ainakin yhdysvaltalaisissa elämäkerroissa tuodaan usein esiin, miten sairastuneen ympärillä on tehty interventio eli väliintulo, kun sairastuneella on alkanut mennä liian lujaa tai tämä on vajonnut liian synkkiin vesiin.
Toki maan kulttuurista saa olla mitä mieltä tahansa, mutta tämä on kieltämättä toimintamalli, minkä soisi kehittyvän Suomessakin.
On kieltämättä ironistakin, että kaikista maailman ihmisistä tunnen itse häkellyttävää sukulaissieluisuutta Temptation Island Suomi -sarjasta tutun Mathilda Westerbergin kanssa, joka julkisuudessa on puhunut epävakaasta persoonallisuushäiriöstään purkaakseen siihen liittyvää stigmaa.
Tämä piirre on tehnyt hänen minäkuvastaan pirstaleisen ja ihmissuhteista “next level vuoristorataa”, kuten hän kertoo tammikuussa 2022 julkaistussa Ylen haastattelussa, mistä seuraavat kursivoidut lainaukset ovat peräisin:
”Psykiatrisella poliklinikalla hän sai kolmen kuukauden arviointijakson päätteeksi diagnoosin: epävakaa persoonallisuushäiriö. Elämä on muuttunut sen jälkeen. Yhtäkkiä salamarakastumisille, raivokohtauksille ja pohjattomalle ahdistukselle löytyi selitys – ja mikä parempaa, myös hoito.”
Valitettavasti kaikille ei tässä maassa ole käynyt yhtä onnekkaasti kuin Mathilda Westerbergille tai Juska Salmiselle, mistä olen itsekin elävä esimerkki.
Ylen artikkeli Westerbergistä on kuin peilikuva itsestäni ja tuntemuksistani.
”Jos minulla on hyvä mieli, muuta todellisuutta ei ole – ja päinvastoin. Elämä on vuoristorataa. Ei ole mitään takeita, mikä mielialani on, kun päivä päättyy.”
”Olen nautinnon perässä kulkeva ihminen, joka ei mieti seurauksia. Ihan sama miten hyvän tilin teen, loppukuusta rahat ovat loppu. Jos on raskaampi vaihe elämässä, haen lohtua alkoholista. Olen myös kova bilettämään.”
”Toivon, että itselläni olisi joku tarkoitus täällä. Haen jatkuvasti fiilistä, joka puuttuu.”
”Pettymysten ja muiden negatiivisten tunteiden käsitteleminen on ollut minulle tosi hankalaa. Nuorempana olin koko ajan vihainen. Kun suutun, huudan. Näen tilanteet vain omalta kannaltani, ja minua on vaikea saada rauhoittumaan. Iso osa raivareista kaduttaa myöhemmin.”
Mielenterveystalon sittemmin poistetussa diagnoosikuvauksessa kuvaillaan epävakaan persoonallisuushäiriön piirteitä puolestaan näin:
- ”Käsitys omasta itsestä on ailahtelevainen – välillä henkilö kokee olevansa epäonnistunut, mitätön ja hävettävä ja välillä erinomainen ja pärjäävä.
- Vaikeus toimia pitkäjänteisesti – elämän suunnitelmat saattavat muuttua nopeasti ja suunnitelmiin ja sovittuihin asioihin on vaikea sitoutua.
- Tunteiden sääteleminen on vaikeaa. Varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita, ja se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.
- Mielialat vaihtelevat nopeasti joko itsestään tai tilanteiden mukaan.
- Toistuva tai jatkuva sisäisen tyhjyyden tunne
- Impulsiivisuus – hetken mielijohteesta tulee tehtyä asioita, jotka jälkikäteen harmittavat.
- Itsetuhoinen käyttäytyminen – itsensä tahallinen vahingoittaminen tai sillä uhkaaminen
- Musta-valkoajattelu ‒ on vaikea nähdä samassa ihmisessä tai asiassa samanaikaisesti sekä hyviä että huonoja puolia.
- Ajoittainen todellisuuden tajun hämärtyminen – harhaluuloja tai epätodellisia kokemuksia saattaa esiintyä etenkin kriisitilanteissa.
Käytännössä nämä taipumukset johtavat usein siihen, että elämä tuntuu olevan jatkuvassa kaaoksessa ja sisältää erilaisia ihmissuhdeongelmia. Hoitokontaktissa esiintyy vaikeutta sitoutua pitkäjänteisiin suunnitelmiin sekä sietää rajoituksia ja sääntöjä.
Epävakaa persoonallisuushäiriö johtaa usein jonkinlaisiin sopeutumisen tai pärjäämisen vaikeuksiin, mutta ympäristössä, joka on persoonallisuushäiriöiselle sopiva, esiintyy oireita vähemmän tai ei ollenkaan.”
Jos et Suomessa saa toimivaa hoitoa koskaan, voi tällainen kohtalotovereiden vertaistuki olla kultaakin arvokkaampaa niin sairastuneelle kuin tämän läheisillekin.
Ainakin se voi tehdä tätä kompleksista vyyhteä näkyvämmäksi ja ymmärrettävämmäksi sekä saada parhaimmassa tapauksessa sairastuneenkin ymmärtämään pahimman hädän hetkellä, ettei tämä ole yksin.
Kaiken tämän jälkeen yksi asia on aivan varma: tarvitsemme parempia ja toimivampia mielenterveyspalveluja myös Suomeen. Ei saa olla niin, että omissa pään sisäisissä ongelmissaan painivia yksilöitä jätetään heitteille vain siksi, ettei heidän ahdinkonsa näy riittävästi päällepäin.
(Kuvituskuva Kanenori Pixabaystä)
