Rievun perustajan Nalle Östermanin tunustuksellinen kertomus taistelusta pimeän depression ja masennuksen kanssa, joka aika ajoittain nostaa päätään, kuten nyt.
Mikä laukaisee akuutin masennuskohtauksen? Sen kun tietäisi. Mikä taas vie sen pois? Sen kun tietäisi.
Nämä eivät ole helppoja tai yksinkertaisia asioita, eivät todellakaan. Ja niille, jotka eivät ole näitä tunteita tunteneet ja kokeneet, voi olla hyvin vaikeaa ja pelottavaakin kohdata näin ”epävakaita” ihmisiä.
On helpompi hoitaa sellaista ihmistä kuntoon, jolla on jokin päällepäin näkyvä vamma tai diagnosoitavissa oleva sairaus, jota voidaan hoitaa lääkkeillä. Vaan kun vika ei näy päällepäin, ollaan paljon vaikeammassa tilanteessa.
On ikävä kirjoittaa näin, mutta suomalaisen terveydenhuollon tuntien 50 vuoden kokemuksella kannattaa lähteä siitä oletuksesta, että tässä maassa et tule koskaan saamaan toimivaa hoitoa — ainakaan mielenterveyskysymyksissä.
Tämä on peruslähtökohta.
Nimittäin, mikäli lähdet hakemaan suomalaisesta terveydenhuollosta apua, joudut samalla allekirjoittamaan ja hyväksymään kirjoittamattoman lupauksen, että alistut samalla pahimmillaan sadistisen mielivallan alle ja suoranaisiin rikoksiin henkeä sekä terveyttä vastaan, kuten tämäkin Rievun lukijan elävä esimerkki osoittaa:
– Minulle he Kalasatamassa ehdottivat sähköshokkeja pitkään ja kun en suostunut, niin ilman suostumustani katkaisivat hoitosuhteen psykiatrisella poliklinikalla. Väittivät vielä, että syy oli se, kun en ollut hetkeen käynyt vastaanotolla, mikä oli täyttä valhetta, koska siinä vaiheessa en saanut kuin puhelinaikoja, vaikka pyysin päästä lääkärille. Samalla olivat lakanneet jatkamasta myös diazepam-reseptiä, mistä seurasi karmivat vieroitusoireet, kun olin ottanut niitä lähes päivittäin usean vuoden ajan.
Kun ymmärtää, sisäistää ja hyväksyy, ettei tule toimivaa hoitoa välttämättä koskaan saamaan, ollaan jo saatu perusta kuntoon eikä tuudittauduttu valheellisiin lupauksiin.
Joten kannattaa yrittää ymmärtää tämäkin ikävä tosiasia, että mikäli masennuksesta tai muista mielen ailahtelevaisuuksista kärsivä läheisesi turruttaa ja hukuttaa oloaan esimerkiksi alkoholiin tai muihin päihteisiin, saattaa hän tehdä sen siksi, ettei hän saa toimivampaa apua muualta.
Valitettava tosiasia on, että Suomessa mielenterveyshoito on retuperällä.
Mikäli onnistut saamaan lähetteen Kelan tukemaan psykoterapiaan, niin siitä alkaa oma ruljanssinsa, kun joudut alkaa etsimään sellaista psykoterapeuttia, jolla on tilaa kalenterissaan ja kenen kanssa synkkaa.
Kauhutarinoita prosessista löytää vaikka millä mitalla googlaamalla.
Kun kävin viime viikon keskiviikkona täällä Helsingissä lääkärin vastaanotolla tein sen suurimmaksi osaksi siksi, että läheiseni olivat esittäneet ja osoittaneet minusta huolta.
Aluksi kaikki näytti ja vaikuttikin hyvältä: lääkäri oli asiallinen ja kuunteli minua. Valitettavasti tässä kohtaa voi – kuten omalla kohdallani on käynyt – ilmaantua ensimmäinen pullonkaula, kun lääkäri passittaa sinut testeihin ja alkaa konsultoida muita kollegojaan.
Seuraavaksi alatkin lukea käyttämästäsi verkkopalvelusta, miten lääkäri on konsultoinut kolmansia osapuolia, jotka – sinua näkemättä – kirjoittavat vastaukseksi lääkärin tiedusteluihin esimerkiksi keskusteluavusta, että ”ei tässä vaiheessa aihetta toimenpiteisiin”.
Tai, kun olet käynyt laboratoriokokeissa, missä jotkut tulokset ovat poikkeavia, niin jälleen konsultoidaan kolmatta osapuolta, joka sinua näkemättä vastaa lääkärille, että ”ei tässä vaiheessa aihetta toimenpiteisiin, vaan varataan lisää aikoja lisäkokeille”.
Ajanpeluu ja palloittelu vaikuttaakin olevan yleisin hoitomuoto mielen sairauksissa suomalaisessa terveydenhuollossa.
Tämä on siis sitä mitä tarkoitan kun kirjoitan, miksi peruslähtökohta tässä maassa on, ettet tule koskaan saamaan toimivaa hoitoa. Se on valitettava totuus. Onko se aliresursointia, alidiagnosointia, virheiden pelkoa vai puhdasta ammattitaidottomuutta, mene ja tiedä.
Välillä medioissa on artikkeleita siitä, miten miehet hoitavat terveyttään huonommin kuin naiset.
Oman kokemukseni pohjalta kysyisin näiltä medioilta, onko koskaan tutkittu sitä, miksi mies – kuten vaikkapa minä – on mieluummin menemättä sinne lääkäriin?
Juurisyy on hyvin yksinkertainen: jos olet käynyt tarpeeksi monta kertaa lääkärissä saamatta toimivaa apua ja hoitoa, on kynnys lähteä sitä lääkäristä hakemaan ensi kerralla entistä korkeampi.
Ehkä tähän osaltaan vaikuttaa vielä suomalais-luterilainen kasvatusmalli, missä mies ei itke, mies ei näytä tunteitaan eikä mies ole heikko. Jolloin sinun on vain purtava hammasta ja kituutettava väkisin eteenpäin ollaksesi yhteiskuntakelpoinen ja pitääksesi kulissisi kunnossa.
Kuten jo Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -yhtyeen laulussa Nyt on mies todetaan, ”kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää”. Mikäli saat vastaanottokäynnillä osaksesi vielä näsäviisastelua tai kylmän koleaa kohtelua, on kynnys hakeutua hoitoon vielä kovempi.
– Tähän mennessä maanisuudestani ja päihdeongelmastani on kertynyt varmaankin noin 30 000 euron edestä ylimäärästä menoerää, joka asiallisella hoidolla olisi voinut pysyä aisoissa, Rievun lukija jatkaa.
Siksi kannattaa lähteä oletuksesta, ettet tule lääkäristä koskaan saamaan toimivaa hoitoa. Nimittäin, jos sellaista jonkin ihmeen kaupalla onnistuisi jonakin kertaa saamaan, voi kokea iloisen yllätyksen.
Jos ja kun ihmisillä ei ole käsitystä siitä, miten nämä mielen ongelmat vaikuttavat ja toimivat, he saattavat jättää tällaisen ihmisen oman onnensa nojaan tai sitten antaa viisaita neuvoja, kuten ”rauhoitu”, jos henkilö – kuten vaikka minä – ilmaisee turhautumistaan ja angstejaan värikkäin sanankääntein vaikkapa sosiaalisessa mediassa.
Se on vain sitä, kun jälleen kerran olet yrittänyt hakea apua suomalaisen terveydenhuollon piiristä, mutta olet jälleen kerran joutunut luuppiin, missä hoitava lääkäri hakee konsultaatiota, konsultaatiota, odottelua, uudet kokeet, konsultaatiota, konsultaatiota, odottelua, ehkä uudet kokeet, konsultaatiota, konsultaatiota, jaaha jaaha, ehkä uudet kokeet, jaaha jaaha, jaa jaa, no, tuossa resepti Buranalle, asia on loppuun käsitelty, kas näin, seuraava potilas, lasku tulee sitten perässä postissa, kiitos hei.
Turhauttaako?
Minua ainakin turhauttaa.
Ja niin varmasti turhauttaa niitäkin vanhempia, ystäviä ja puolisoja, jotka toivoisivat näkevän rakkaansa terveenä, mutta sen sijaan saavat todistaa tämän vaipuvan vain entistä huonompaan jamaan järjestelmän pelatessa aikaa ja jauhaessa tätä yhä surkeampaan kuntoon.
Odota vain itsesi entistä sairaammaksi, se tuntuu olevan suomalaisen terveydenhuollon kirjoittamaton sääntö.
Ja kun tutkiskelet näitä dokumentaatioita verkkopalveluista itsestäsi, voit lukea niistä sellaisia riemastuttavia oivalluksia, kuten esimerkiksi sellaisen, että ”suosittelen elämäntapamuutosta”.
Huhhuh, kappas, hieno ehdotus vakavasti masentuneelle. Millä ihmeen voimavaroilla? Silloin saatat naputella hoitavalle lääkärillesi vaikkapa seuraavanlaisen viestin:
”Kysymys herra lääkärille: miten te kuvittelette, että minulla voisi olla mahdollisuuksia ja rahkeita jonkinlaiseen elämäntapamuutokseen, kun minulla ei ole voimavaroja nousta edes sängystä koko päivänä saati lähteä kodista ulos? Missä näin 50-vuotiaana jaksan odottaa vain kuolemaa.
Niin miten te ajattelitte saada elämäntapamuutoksen onnistumaan tällaisista lähtökohdista?
Elämäntapamuutos kohdallani voi onnistua niin, että kirjoittatte minulle lähetteen suljetulle osastolle tai johonkin hoitokotiin 6-24 kk, jonka jälkeen olen kenties onnstunut uudistamaan elämäntapani siellä.
Tavallisessa ulkomaailmassa elämäntapamuutos ei valitettavasti tule onnistumaan, sitähän on tässä kokeiltu 20-30 vuotta jo.
Jos kerran yksi lähtökohta olisi aloittaa se testosteronilääkitys, niin pyydän tai oikeastaan vaadin sen aloittamista heti, koska oloni ja jaksamiseni on täysin sietämätön enkä tiedä miten minä sen voisin yrittää selvemmin teille lääkäreille täällä Suomessa sanoa. Eli annatteko apua vai ette?
Vai onko nyt niin, että tässä taas pelataan vain aikaa, kuten kohdallani on tehty tässä kaupungissa sen 20-30 vuotta jo?
Auttakaa ja neuvokaa siis ihmeessä, miten tässä kaupungissa on oikein mahdollista saada apua, kun se ei ole tähänkään asti onnistunut?
Vai onko nyt vain tarkoitus edelleenkin jatkaa vain sitä aivan liian tutuksi minulle tässä kaupungissa tullutta kaavaa, että apua täällä hakevan kuuluu vain kärsiä, loputtomiin?”
Kun sitten saat vastauksen viestiisi käy ilmi, että hoitava lääkärisi on jälleen konsultoinut jotain kolmatta lääkäriä, jonka mielestä tilanne ei anna aihetta toimenpiteisiin.
Jos vielä ihmettelette, miksi yleinen pahoinvointi ihmisten keskuudessa näyttää lisääntyvän, niin yksi syy on juuri tässä.
Eli se, ettei ihminen saa Suomessa apua silloin kuin sitä todellakin tarvitsisi.
Vaikuttaa ja tuntuu siltä, että silloin tämä ”yhteiskunta” kääntää sinulle selkänsä sitä pahemmin, mitä enemmän alamaissa olet.
Mitä muutakaan tämä on kuin yhteiskunnallista ja instituutionallista koulukiusaamista? Hyvin ovat koululaitoksen mädät opit menneet perille Suomessa, ei voi muuta sanoa.
Puhe hyvinvointivaltiosta on vain kauniiseen kääröön kiedottu kakkakikkare. Älä siis ikinä oleta, että tulisit tässä maassa saamaan ikinä mitään apua.
Kunnes yhtäkkiä huomaat, että ahdistuskohtauksesi on yhtäkkiä kaikonnut – tältä erää. Mikäs tässä siis ollessa, seuraavaa odotellessa?
Kaipa tämäkin on oiva tapa siivota sairaita pois tilastoista ja järjestelmästä.
Vaan voisiko löytyä myös parempia ratkaisuja? Ja mitä ne siinä tapauksessa olisivat? Voisivatko ne löytyä esimerkiksi ystävällisyydestä, yhteisöllisyydestä ja siitä, ettei kaveria jätetä juuri pahimman hädän hetkellä?
Vai pitääkö tässä maassa aina mennä pahimman kautta saadakseen apua – ellei se jonakin päivänä ole jo liian myöhäistä?
(Kuvituskuva Mohamed Hassan Pixabaystä)