Helsingin Sörnäisissä sijaitseva Kuudes Linja tarjosi lauantain alkuillan konsertissaan uuden sukupolven nousevaa englanninkielistä rockia, eläimellistä rockmenoa sekä mojovan yllätyksen.
Vaikka televisiot, radiot, somet ja valtamediat tuuttaavat suomenkielistä poppia ja rokkia ainakin vielä toistaiseksi aivan liian isolla suuttimella kyllästymiseen saakka – kuten näillä isoilla toimijoilla valitettavasti tapana on – niin onneksi Suomesta ja Stadista löytyy nuoremman sukupolven tekijöitä, jotka tarjoavat hetkelliset pakokeinot tästä henkisestä Neuvostoliitosta.
Tapahtuman lehdistötiedote tietää kertoa illan ensimmäisestä aktista seuraavaa: ”Last Station Before Zone B eli lyhyemmin LSBZB on tribuutti vapautuneelle nuorisokulttuurille. Piittaamatta liialti genrerajoista, helsinkiläisyhtye esittää yksinkertaista, välitöntä ja intensiivistä tanssimusiikkia.”
Vaikka saavun paikalle hieman myöhässä käy illan aikana ilmi, että LSBZB on tämän tapahtuman heikoin lenkki, ainakin vielä toistaiseksi. Vaikka kengänkärkiään tuijotteleva yhtye on pitkälti koulubänditasoa, löytyy yhtyeen kappaleista yllätyksekseni toisaalta myös maagisiakin hetkiä. Harmi vain, ettei yhtye tunnu tietävän, mikä on jööttiä ja mikä jautaa.
LSBZB.
LSBZB:n versio Juice Leskisen Pilvee, Pilvee -ikivihreästä saa eräät yleisön edustajat innostumaan, mutta liekö kappale sitten ollut ennemminkin suunnattu jäsenten vanhemmille tai isovanhemmille, jotka näyttivät saapuneen sankoin joukoin katsastamaan perillistensä kykyjä tositoimissa.
Koska itselläni ei ole moraalisia velvoitteita selkääntaputteluun totean, että LSBZB tarvitsee kipeästi näkemyksellisen ja ennenkaikkea rohkean sovittajan, joka osaa erotella jyvät akanoista, jotta yhtyeellä olisi edellytyksiä kunnon kahinoihin vanhempien ikeestä.
”The Dedes on pop/rock-yhtye, joka tunnetaan kantaaottavista kappaleistaan ja räväköistä live-esiintymisistään. Tämä viidellä asennetta tihkuvalla nuorella naisella varustettu bändi ottaa paikkansa lavalla suorastaan ihon läpi tunkeutuvilla laulumelodioillaan. Biisien suodattamattomat lyriikat vaativat tulla kuulluksi ja toimivat varoituksen sanana; meitä ei kannata aliarvioida. Oma astmapiippu mukaan, jos on taipumusta hengästyä.”
Istun 6. linjan baarin puolella, kun lavalta alkaa kuulua räävitöntä huutoa ja kiljuntaa. Äänestä päätellen naisia. No, niinhän tuossa illan keikkaa mainostavassa esittelytekstissä todetaankin. Hetkisen THE DEDES -yhtyeen musisointia kuunneltuani totean, että tätä kannattaa katsella ja kuunnella lähempääkin.
Lavalla on tosiaan viisi nuorta naista, jotka vaikuttavat vihaisilta. Ihmekös tuo, kun musiikki on grungen, stonerin ja Kornin kaltaisen asennerytkytyksen sekoitus. Kitarasta löytyy murinaa ja bassosta alapäätä. VITTUVOIMAA!
Teen viisikon lavaolemuksesta huomion, että kahdesta solistista tummempi ja salskeampi omaa sellaista maagista ja mystistä karismaa, mitä ei hankita kaupan hyllyltä vaan se tulee jostain syvemmältä perimästä. Alkuvoimaa. Yhtyeen basistilla on myös erinomaisen tiukka ote ja hyvä groove. Myös biisimateriaali vakuuttaa: nämä gimmat osaavat jumalauta tehdä biisejä, parissa parhaimmassa kappaleessa on jopa hittipotentiaalia. Loistavaa!
”Stadilaisen katurockin vauhdilla 20-luvulle tuoneen Lovers Left Aliven nimi on kantautunut varmasti jokaisen helsinkiläisen rokkidiggarin korviin parin viime vuoden aikana. Pääosin puskaradion välityksellä nimeään kasvattanut yhtye on keikkaillut paikallisella tasolla ahkerasti, piipahtanut välillä riehumassa ulkomailla, ja tehnyt omaehtoisen itsepäisesti rockista taas musiikkityyliä, joka elää ja voi hyvin vastakulttuurina Helsingin klubeilla.”
Illan pääesiintyjästä LOVERS LEFT ALIVEsta on kohistu Soundia myöten, onhan nelikko saanut kummisedäkseen ja julkiseksi puhemiehekseen jopa The 69 Eyesin laulusolistin Jyrki 69:n. Vanhan liiton englanninkielisellä katurockilla ansaittu huomio on tänä iltana houkutellut paikalle arviolta 150–200 katsojaa.
Jos joku vanhempi fossiili erehtyy vielä jossain manailemaan, miten rock on kuollut Lemmyjen ja tämän hengenheimolaisten poismenon myötä, voi tällaisen mammutin suosiolla lähettää vanhainkotiin tahi Lovers Left Aliven keikalle.
Itse toki suosin jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä mikäs sen mukavampaa kuin seurata, miten arviolta 20-25 -vuotias ja hyvinkin naisvoittoinen yleisö on saapunut paikalle nauttimaan aidon ja kunnon stadilaisen katurockin ilosanomasta. Vaikka Kuudes Linja ei tarjoile illallista tai edes iltakahveja, on silmänruokaa tänä iltana tarjolla yllin kyllin.
Toki lavan eteen on hakeutunut muutama vanhempikin juoppolalli muutaman korttelin takaa löytyvistä Kallion räkälöistä, jotka huutelevat jos jonkinlaisia sutkautuksia bändille kuin Rumba-lehden Miettinen ja Rami Kuusinen -vainaa The 69 Eyesille Tavastia-klubilla konsanaan, mutta tämä tuntuu vain lisäävän kierroksia.
Keräämme timantteja autiolla saarella ja toivomme pelastuvamme, vaikka olemmekin vain sairaita marionetteja kuvottavalla näyttämöllä. Tänä iltana me kuitenkin vain pidämme hauskaa ja tanssimme huolettomina, siitä Lovers Left Alive pitää meille huolen.
Me emme ole mitään, meistä ei pitänyt tulla tällaisia, niinhän opettajat, koululaitokset ja yhteiskunnan muut tukipilarit meille väittivät. Silti me olemme täällä, tässä ja nyt, yhteiskunnan vastustuksesta huolimatta. He kenties yrittivät saada meidät ruotuun, kunnes lopulta alistuivat. Me olemme kadotettu sukupolvi. Me olemme pelastus. Me olemme rock’n’roll. Katsokaa meitä. Pelätkää meitä. Rakastakaa meitä. Vihatkaa meitä.
Lavalla kaahaus jatkuu. Lovers Left Alive jatkaa sitä perintöä, mitä Dead Boysin, Smackin ja Johnny Thundersin kaltaiset aktit aloittivat ennen heitä, ainoastaan soitannollisesti tiukemmin. Oppia ikä kaikki. Erityisesti rumpali Rebel Hipi ansaitsee erityismaininnan: mies lyö kuin Smackin ja Jimsonweedin Kinde, mutta operoi teknisesti kuin Popedan ja Hanoi Rocksin Lacu Lahtinen.
Lovers Left Alive on sekava seurakunta glamia, poseerausta, heviä, hikeä, levinneitä meikkejä ja kyyneleitä. Kyyneleet tulevat vain siitä ilosta, minkä yleisössä idoleitaan ihastelevat nuoret neidot puristavat kyynelkanavistaan onnesta. Me vanhemmat rokut vain nyökkäilemme takavasemmalla hyväksyvästi. Suomalainen katurock on jälleen saanut itselleen taas uuden upean uhrilahjan useamman laihemman vuoden jälkeen.
Yleisö huokuu tyytyväisyyttä tunnin mittaisen keikan jälkeen. Tämä ilta omistettiin rock’n’rollille kovalla intohimolla. Muutama vanhempi rockveteraani tulee keikan jälkeen heittämään läppää kysyen, näinkö illan lämppäriä. Näinhän minä. Saan kuulla, että yksi jäsenistä on Hanoi Rocksin klassisimman kokoonpanon kakkoskitaristin Nasty Suiciden tytär. Ohhoh, sattumaako?
Kuten kuvaan kuuluu, jatkuu keskustelu luontevasti Hanoi Rocksilla. Oliko Sami Yaffa joskus todellakin ehdolla The Rolling Stonesin basistiksi? Entä onko niin, että Andy McCoy ei todellakaan pääse enää Yhdysvaltoihin? Entä onko McCoy todellakin lähdössä syksyllä Englannin-kiertueelle? Ketä hänen bändissään oikein soittaa nykyään?
Omat ajatukseni ovat kuitenkin jo toisaalla. Päästyäni kotiin ja päätteen äärelle alan ensi töikseni googlata, oliko joku illan esiintyjistä todellakin Hanoi Rocksin rintaperillisiä. Vastaus löytyy The Dedesin riveistä: sen alkuvoimaista karismaa omaava mystinen laulajatar on nimeltään Jasmin Stenfors ja tämän isä on Jan Stenfors (os. Nasty Suicide). Sattumaako?
LOVERS LEFT ALIVE, THE DEDES, LSBZB
16.3.2024 Kuudes Linja, Helsinki
