Riepu julkaisee Jauri Varvikon luvalla tämän sosiaalisessa mediassa julkaisemia punnittuja puheenvuoroja yhteiskunnasta, kulttuurista, sodasta ja politiikasta.
Viimeisten kahden vuoden aikana on ollut nähtävissä rajua uhkainflaatiota, uhkien paisuttelua. Venäjän hyökkäys Ukrainaan aiheutti jättimäisen pelkomyrskyn läpi läntisen maailman. Sen seurauksena naftaliinista kaivettiin kaiken maailman aseet ja tukipaketit. Suurin osa suomalaisista konkreettisesti tärisi shokista, mikä johti nopeaan NATO-jäsenyyteen.
Syntyi otollinen asetelma uhkainflaation kasvulle ja paisumiselle. Se johti myös konkreettisen inflaation laukkaan, kun asetettiin erinäisiä sanktioita ja embargoja, mikä sotki energiavirtoja ja laittoi hinnat nousuun.
Paisuneessa uhkaympäristössä unohdettiin kaikki muut kansalliset turvallisuusongelmat, kuten ilmastonmuutos ja talousongelmat. Puolustukseen vaadittiin reilusti resursseja. Esimerkiksi Mika Aaltola vaati puolustusmenojen nostamista kolmeen prosenttiin BKT:stä.
Synnytettiin kuvaa Eurooppaan hyökkäävästä Venäjästä, mikä aiheutti äärireaktioita useimpien suomalaisten, eurooppalaisten ja USA:n poliittisten johtajien, asiantuntijoiden ja monien kansainvälisten suhteiden analyytikkojen keskuudessa.
Tällainen retoriikka – on se sitten tahallista tai tahatonta – saattaa aiheuttaa mittavia kansallisia taloudellisia tappioita, kun millään muulla kuin Venäjän vastustamisella ei ole merkitystä. Tavallisten kansalaisten keskuudessa on kuultu esimerkiksi lausuntoja, että ”meidän hyvinvoinnillamme ei ole mitään merkitystä, kunhan veli venäläinen saa kuonoonsa eikä tule rajan yli”.
Syntyy kuvitelma nollasummapelistä. Joko Venäjä tai me. Jokaiseen Venäjän korotukseen on vastattava korkeammalla korotuksella, maksoi mitä maksoi. Tämä oli tuttua kylmän sodan aikana, mutta jälleen realismia.
Kun yhteiskunta ja sen johtajat ajetaan tällaiseen tunteelliseen asetelmaan, tekee se käytännössä mahdottomaksi puhua tarpeesta dialogiin Venäjän kanssa tai edes mahdollisuudesta ylläpitää jonkinlaisia yhteyksiä tai käydä keskustelua Venäjän kanssa muista aktuaaleista asioista, vaikkapa arkisen alueen tai päästöjen rajoittamisen osalta.
Tästä esimerkkinä oli suomalaisprofessorin potkaiseminen ulos Lapin yliopistosta.
Uhkainflaatio on suuri ongelma arvioitaessa Venäjän todellisia sotilaallisia valmiuksia ja Venäjän johdon sotilaalliseen turvallisuuteen liittyviä aikeita. Meillä Suomessa – kuten muuallakin – käytetään lähes poikkeuksetta arvovaltaisissakin arvioinneissa riittämättömiä, vääristyneitä tai jopa virheellisiä todisteita.
Venäjän uhkaa suurennellaan, esitetään huolimattomia tai epäloogisia argumentteja tai luotetaan yleistettyihin väitteisiin, jotka johtuvat enemmän kapeista poliittisista, ideologisista tai tunteellisista ulostuloista kuin mistään objektiivisesta totuuden etsimisestä. Eritoten Ulkopoliittisen instituutin tutkijat ovat osallistuneet tällaiseen ja sitten media ja poliitikot samaan heidän vanavedessään.
Uhkien paisuttelussa on sellainen ongelma, ettei siinä ole rajoja. Se, että Venäjän sotilaallisesta uhkasta muodostetaan eksistentiaalinen haaste ja muotoillaan se äärimmäisen hälyttävällä tavalla, syntyy lumipallo, jossa Venäjä nähdään lopulta globaalina uhkana, vaikka realiteetti on, että sen sotilasmenot ja asevarastot ovat rajalliset, lännen menoja huomattavasti pienemmät.
Kun sitten lähdetään kasvattamaan sotilasmenoja ja apupakettien kokoa jättimäisiin mittasuhteisiin, aiheuttaa se myös vastareaktion Venäjässä, jossa maltilliset äänet eivät pääse enää esiin.
Kun maltilliset ja sopimiseen pyrkivät tahot tukahdutetaan, kasvaa vastakkainasettelu, mikä lisää merkittävästi Venäjän ja lännen kriisien ja sotilaallisten konfliktien vaaraa ja ohjaa valtavia määriä omia resurssejamme pois kipeästi kaivatusta ei-sotilaallisesta käytöstä kotimaassa ja ulkomailla. Tämä näkyy jo nyt hallituksemme leikkauslistassa ja kykenemättömyydessä luoda taloudellista hyvinvointia, etenkin maamme itäosissa.
Kaiken kohkaamisen ja uhkien paisuttelun sijaan meidän pitäisi:
1. Tuottaa tasapainoisempia, faktoihin perustuvia arvioita Venäjän kyvystä ja aikeista. Jättää erilaisten nykyisten tai entisten ”asiantuntijoiden”, suurlähettiläiden, upseerien tai poliitikkojen liioiteltu retoriikka toisarvoiseen asemaan. Ei kiitos enää yhtään Pekka Toverin tai Mika Aaltolan analyysiä.
2. Pyrkiä luomaan vakaampi ja monella tavalla tulevalle yhteistyölle perustuva tasapaino. ”Ei ammuta viestintuojia”, ei estetä akateemista yhteistyötä ja mielipiteenvaihtoa. Tässä tarvitaan tietysti erilaiset lähestymistavat lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.
Kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta porkkanaa pitää vilauttaa. Jos ei kyetä näyttämään tietä konfliktista ulos, ei konfliktikaan koskaan lopu. Tämä ei ole nollasummapeliä. Jos haluaa saada, pitää antaa. Eskaloimispuheet pitää lopettaa. Venäjä ei tule taipumaan meidän halumme mukaisesti ja se pitäisi ymmärtää.
3. Pyrkiä pitkällä aikavälillä madaltamaan nykyistä globaalia jakoa ja luomaan sellainen alueellinen järjestelmä, joka keskittyy maksimoimaan keskinäisen positiivisen vuorovaikutuksen. Nykyinen jako heihin ja meihin ei toimi. EU:n ja Naton on pystyttävä muuhun kuin rajojen syventämiseen sen, entisten neuvostotasavaltojen ja Venäjän välillä.
Se tarkoittaa yhteistyörakenteiden uudelleen pystyttämistä, eikä siinä voida mennä Kansainvälinen rikostuomioistuin tai ihmisoikeussopimukset edellä. Se tarkoittaa uusia sopimuksia, joilla puututaan alueellisiin konflikteihin rakentavasti, ei vaatimalla, unohtamatta sopimuksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, pandemioiden estämiseksi ja taloudellisen epävakauden poistamiseksi.
4. Pyrkiä pysäyttämään alkanut asevarustelukilpa ja luomaan uusia kollektiivisia turvallisuusjärjestelyjä nykyisen vastakkainasettelun tilalle. Koska Venäjä ei tule kykenemään lännen mittaiseen tavanomaisten aseiden asevarusteluun sen päästessä käyntiin, nousee uhkainflaatio ydinaseiden tasolle.
Jos ja kun Yhdysvallat ja Eurooppa alkavat tuottamaan aseita liukuhihnalla, ei Venäjä kykene siihen enää vastaamaan, jolloin ydinaseuhka kasvaa potensseihin. Venäjä ei kykene täysimittaiseen perinteiseen sotaan länttä vastaan, eikä edes halua.
Venäjä vastaa lännen militarisoitumiseen ultimaattisella uhalla, jolloin joukkotuhoaseiden valmistus pääsee jälleen massiivisesti käyntiin ja ydinsodan uhka kasvaa.
Venäjä ei käytä ydinaseita, ellei sen hallinto katso, että konfliktin aikana uhkaava tappio heikentäisi sen legitiimiyttä ja loisi eksistentiaalisen uhan sisäisen mullistuksen kautta esimerkiksi alueellisen koskemattomuuden menettämisen tai muun sotilaallisen kriisin kautta.
Aivan kuten me koemme uhkien paisumista ja paisuttelua, kokisivat venäläiset kilpavarustelumme heidän uhkansa paisumisena. Asevarustelukilvan ja vastakkainasettelun kasvattamisen sijaan parempi tapa lisätä turvallisuutta on elvyttää neuvottelulähtökohtia, liittyivät ne sitten asevalvontaan ja/tai eri asejärjestelmien sijoittamiseen lähirajoillemme ja ratkaisujen etsintään Ukrainan osalta.
Nykyisen uhkainflaation hillitseminen vaatii uusia turvallisuusjärjestelyjä, jotka pitää olla monikantaisia. Muuten paikallisia konflikteja muissa entisissä neuvostotasavalloissa ei voida estää. Uudet järjestelyt taas vaativat kompromisseja, poliittisia neuvotteluita ja keskinäisiä takeita, niin meiltä kuin Venäjältä.
On kyettävä näkemään avoimesti eteenpäin, Venäjän näkemyksiä ohittamatta. Tämä voi vaatia Naton ja EU:n nykyisten tavoitteiden ja turvallisuusjärjestelmien uudelleenjärjestelyä ja erinäisiä uusia keskinäisiä vakuutuksia ja kannustimia Venäjän ja sen naapureiden kanssa, jotta tahattoman eskaloinnin ja provokaatioiden mahdolliset seuraukset voidaan minimoida.
Historia on osoittanut, että uhkainflaatio on johtanut tuhoisiin ja tarpeettoman kalliisiin ulkopoliittisiin päätöksiin. esimerkiksi kylmässä sodassa eri puolet paisuttelivat asemääriään, mikä johti täysin vääriin mielikuviin todellisista asearsenaaleista ja hyökkäyskyvyistä. Kansalaisia peloteltiin, jotta puolustusvoimat ja aseteollisuus saivat rajattomasti varoja käyttöönsä.
Tämä kaikki johti siihen, että aseisiin käytettiin järkyttäviä määriä rahaa ja se oli kaikki pois tavallisten ihmisten hyvinvoinnista.
JAURI VARVIKKO, 16.5.2024
Jauri Varvikko (s. 1969 Helsinki) on Venäjä-asiantuntija ja lehtikustantaja. Suomen pitkäikäisimmän venäjänkielisen aikakauslehden Spektrin (1997–2010) perustaja. Suomalais-venäläisen koulun oppilas. Opiskellut kansainvälisiä suhteita Kiovan ja Moskovan yliopistoissa.
(Kuvituskuva: Miguel Cuenca / Pexels)
