Vuonna 1977 luotiin suomalaisen populaarikulttuurin historiaa: kyllä; punk tuli ja meni, Katri-Helena ei vielä tapellut jo unohdetun kirjailijapuolisonsa kanssa ja jos elit tai hengitit, hengitit Abbaa ja söit lanttulaatikkoa.
Mutta tuolloin näköradioon putkahti Eno-Elmeri, Riku ja Ransu. Ransun loi Eevaliisa Holma-Kinnunen – ajatelkaa, vuonna 1977!
Uskon, että kaiken sortin nerous vaati sekoboltsisuutta, luovaa hulluutta ja nykyajan kirosanaa, out-of-the-box-ajattelua. Sitä Holma-Kinnunen edusti raahatessaan näyttämölle Franciscus Assisilaisen mukaan Fransiscukseksi nimetyn Ransun.
”Kakki [sic] tietää”, sanoi Elastinen. (Tässä kontekstissa Rievun päätoimitus hyväksyy toimittajansa kirjoitusvirheen – toim. huom.)
Ja sitten se Lassie – mee himaas!
Pahkasiassa Lassie pelastaa partion lippukunnan, mutta ei tuo isännälle kaljaa ja päätyy turkisleijaksi.
Lassie-elokuvat edustavat pohjois-amerikkalaisia perhearvoja 1940-luvulta, joissa nyt vain sattuu olemaan mukana koira – eli ummehtunutta kädenlämpöistä konservatiivisuutta sekä pullantuoksuisia perhearvoja sota-ajoilta reaganismiin.
Se ilo ja kenties hyötykin näistä elokuvista kuitenkin oli, että koska ne pyörivät Suomen televisiossa taajaan, ehkä ne siten takoivat hieman koiranrakkautta syvällä suossa kahlaavien puusta pudonneiden suomalaisten päähän.
