 |
| Tappavatko musiikkiteollisuuden monopolit marginaalimusiikin kokonaan? |
(Alkuperäinen teksti julkaistu alun perin Nalle Östermanin sittemmin lakkautetussa ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogissa 6.8.2014. otsikolla ”Kannattaako musiikista kirjoittaminen enää?”)
Suomen parhaimpiin musiikkitoimittajiin kuulunut Soundi-lehden erikoistoimittaja Juho Juntunen antoi joskus 1980-1990 -lukujen taitteessa Rumba-lehden avustajalle Ari ”Paska” Peltoselle haastattelun, jossa totesi, ettei populaarimusiikista pitäisi kirjoittaa enää yli 40-vuotiaana.
Tätä ohjenuoraa olen itsekin rikkonut, koska täytin tänä kesänä jo 41 vuotta – ja kirjoitan musiikista edelleen.
9. heinäkuuta 1953 syntynyt Juntunen puolestaan pystyi elättämään itsensä musiikkitoimittajana kirjoittamalla 60-vuotiaaksi asti Soundiin, kunnes A-Lehdiltä Popmedian omistukseen syksyllä 2013 siirtynyt lehti teki päätöksen Juntusen puolesta uusiin haasteisiin siirtymisestä antamalla kuluneen vuoden maaliskuussa miehelle lähtöpassit.
Miltei välittömästi Soundi-lehden hankittuaan sen uudet omistajat tekivät toisen radikaalin ratkaisun pudottamalla avustajapalkkiot puoleen – eli 50 prosenttia. Uskomatontako? Ei, vaan täysin totta. Olisi hauska nähdä millainen poru syntyisi, jos koko Suomen työväestö pakotettaisiin puolittamaan ansionsa ”yhteisen hyvän” tai ”työelämän murroksen” vuoksi.
Musiikkiala on kriisissä, sanotaan. Tämä näkyy ainakin musiikkilehdissä. Otavamedian kustantama kansallinen instituutio Suosikki lakkautettiin joulukuussa 2012 kannattamattomana ja Popmedian omistama Rytmi-lehti sulautettiin Soundiin yrityskaupan myötä. Ellei marginaalisia pienjulkaisuja (kuten punkzine Toista Vaihtoehtoa) ja Sue-ilmaisjakelulehteä oteta lukuun, on Popmedialla tätä nykyä käytännössä monopoli suomalaiseen musiikkilehdistöön, sen kustantaessa Soundia (mainstream), Rumbaa (indie), Infernoa (metalli) ja Hifimaailma (musiikkitekniikka). Myös Suomen ainoa Lehtipisteen valtakunnallisessa irtonumerojakelussa oleva elokuvalehti Episodi löytyy tästä lehtitalosta.
Kun yksi yritys hallitsee käytännössä koko Suomen musiikkilehdistöä, voi se sanella säännöt, mistä tehdään juttu, mistä maksetaan, mitä maksetaan ja mitä lukijoille tarjotaan.
Muutamana viime vuotena näiden lehtien sivumäärä ja julkaisutahti on kaventunut kaventumistaan. Popmedian strategisten ratkaisujen myötä suomalainen paperille painettu musiikkilehdistö on näivettymässä, kenties jopa kuolemassa.
– Rakennemuutos on nyt valmis, lausui Popmedian toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Helsingin Sanomille jo maaliskuussa 2014.
Hesarin lyhyessä haastattelussa Häkkinen kertoo Popmedian siirtyneen yli 50-prosenttisesti tekemään digitaalisia sisältöjä.
– Lehtiä tehdään siinä sivussa jonkin verran. Rytmi-lehti yhdistettiin Soundiin vuodenvaihteessa. Yhtään lehteä ei olla lakkauttamassa, koska tilaajamäärät ovat riittäviä.
Tilaajamäärät olivat riittäviä vielä maaliskuussa 2014, mutta kuinka kauan, jos laatu kärsii puolitettujen kirjoituspalkkioiden ja kaventuneiden sivumäärien seurauksena?
Mutta onko Popmedian monopolissa sittenkään mitään niin ainutlaatuista tai kummallista suomalaisessa musiikkibisneksessä?
Kun katsoo Suomessa toimivien äänitetuottajien kattojärjestön Musiikkituottajien verkkosivujen vuoden 2013 tilastoja, totuus iskee nopeasti vasten kasvoja – monikansalliset Sony (23,64 %), Universal (33,08 %) ja Warner (33,61 %) keräävät kotimaan haarakonttoreissaan yhdessä yli 90 prosentin markkinaosuuden koko Suomessa jaettavasta äänitealan kakusta, joka viime vuonna oli Musiikkituottajien tilastojen mukaan 41 775 260 euroa (41,775 miljoonaa euroa).
Näiden kolmen äänitealan jätin monopolin seurauksena pienemmille levy-yhtiöille levyttävien marginaalisempien nimien on yhä hankalampi saada ääntään kuuluviin radiossa tai televisiossa. Vai kuinka monta pienlevy-yhtiölle levyttävää artistia olette nähneet esimerkiksi Elämä lapselle -konserteissa tai Vain elämää -ohjelmassa – joista jälkimmäinen on rikkonut kaikki myyntiennätykset tällä vuosikymmenellä.
Nopea vilkaisu Vain elämää -ohjelman artistirosteriin kertoo, että ohjelma on ollut lottovoitto edellä mainittujen monikansallisten yhtiöiden haarakonttoreille – erityisesti Warnerille, joka on julkaissut myös Vain elämää -sarjan kokoelmat – kun katsotaan, kenelle nämä solistit oikein levyttävät:
1. tuotantokausi (2012): Erin (Warner), Kaija Koo (Warner), Katri Helena (Warner), Jonne Aaron (Warner), Cheek (Warner), Neumann (Warner ja KHY Suomen musiikki) ja Jari Sillanpää (AXR, nyk. Warner). MYYNTI: Vain elämää + Vain elämää jatkuu -kokoelma-cd:t: 177 972 + 110 792 = 288 764 myytyä cd:tä.
2. tuotantokausi (2013): Anna Abreu (Warner), Laura Närhi (Warner), Maarit Hurmerinta (Sony), Ilkka Alanko (Sony), Jukka Poika (KHY Suomen musiikki), Pauli Hanhiniemi (Universal) ja Juha Tapio (Kaiku, Warner ja Universal). MYYNTI: Vain elämää – Kausi 2 + Vain elämää – Kausi 2 jatkuu -kokoelma-cd:t: 97 220 + 82 847 = 180 067 myytyä cd:tä.
3. tuotantokausi (2014): Jenni Vartiainen (Warner), Samuli Edelmann (Warner), Vesa-Matti Loiri (Warner), Paula Vesala (Sony), Toni Wirtanen (Päijät-Hämeen Sorto & Riisto), Paula Koivuniemi (Warner) ja Elastinen (Sony ja Rähinä). MYYNTI: Tiedossa myöhemmin.
KHY Suomen Musiikin pyörittäjä Kari Hynninen tunnetaan komeasta urastaan muun muassa Universal-yhtiön kotimaisena tuotantopäällikkönä, jonka ansiosta hän on saanut artistinsa ohjelmaan varmasti helpommin kuin muut kotimaiset pienlevy-yhtiöt.
Kolmen tuotantokauden artisteista ainoastaan Apulannan Toni Wirtasta voidaan pitää artistina, joka tulee suomirockin epäpyhän kolminaisuuden ulkopuolelta (epäpyhän siksi, että heillä on määräävä markkina-asema ja kilpailuetu kansainvälisten tähtiartistien ja rahoitusjärjestelyiden myötä kotimaisiin yksityisyrittäjiin verrattuna).
Kun mietitään, mitkä artistit soivat radiossa, näkyvät televisiossa ja saavat palstatilaa lehtien sivuilla säännöllisesti, aika harvassa ovat ne nimet, jotka saavat itsensä näkyviin ja kuuluviin alati kapeammasta marginaalista.
Keskustelin pari viikkoa sitten Facebookissa Notkean Rotan ja Atomirotan kitaristin Rane Raitsikan kanssa Atomirotan uudesta singlestä Aurinkoon, jota oli tarjottu radioon soitettavaksi.
– Radiot ei kuulemma haluu oikeen soittaa sitä. ”Hyvä biisi, ite tykkään ja kuuntelen, mut ei voi laittaa soittolistalle, koska siinä lauletaan pankkiryöstöistä.” Funtsaa, Härmässä ei saa edes kertoo tarinoita, Rane päivitteli.
Totesin Ranelle, että tilanne olisi varmasti toinen, mikäli yhtye levyttäisi esimerkiksi Warnerille eikä Keijo ”Kepe” Kiiskisen Monsp-yhtiölle. Sanojeni varmemmaksi vakuudeksi tutkailin Musiikkituottajien sivuilla Suomen tuoreinta radiosoittolistaa (30/2014).
Totuus on armoton: 100 soitetuimman artistin joukosta ainakin 32 tulee Warnerilta, 20 Sonylta ja 18 Universalilta tai joltain niiden alamerkeiltä.
Yhtäkään Monspin artistia ei tällä listalla keiku.
Radiopäälliköiden mukaan pankkiryöstöistä ei saa laulaa, mutta muunlaiset paheet ovat näemmä sallittuja aiheita tuoreimman listan perusteella, kuten sekavuustila (Tiësto: Wasted), saatananpalvonta (Mustasch: Thank You For The Demon), sperma (Samuli Edelmann: Tähtipölyä), ilkeys (Diandra: Paha poika), pysyvä päihtyneisyys (Tove Lo: Stay High), kuolema (Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras), ahneus ja itsekkyys (Haloo Helsinki: Maailma on tehty meitä varten) ja geenimanipulaatio (Sanni: Me ei olla enää me).
Nyttemmin tuo Aurinkoon on valittu Radio Helsingin kesähitiksi, joten ehkä laulu tulee soimaan hieman useammin ainakin yhdellä radiokanavalla.
Kaiken tämän jälkeen olo on turhautunut: kannattaako lupaavista marginaaliartisteista yrittää edes kirjoittaa ihmisille, jos kansan huomio ja kiinnostus kiinnittyy ainoastaan niihin nimiin, joita monikansallisen musiikkiteollisuuden kotimainen piirijaosto saa markkinoitua ja sijoitettua radioon, televisioon ja lehdistöön pelkällä volyymillaan, resursseillaan ja monopoliasemallaan.
Taannoin jyväskyläläinen lauluntekijä Toivo Susi kummeksui haastattelussani Turkulainen-lehdessä (25.6.2014), miten vaikeaa on saada ääntään kuuluviin edes verovaroilla pyörivään Yleisradioon, jos ja kun ei levytä monikansalliselle levy-yhtiölle.
– Mediahiljaisuus Ylen puolella herättää kysymyksen, onko sen yleishyödyllinen funktio muuttunut ihan täysin, Susi pohti.
Jos tätä nykyä verovaroin kustannettu Yleisradio ei enää edes vaivaudu soittamaan musiikkia marginaalista ja kriittinen musiikkilehdistö on kuollut kannattamattomana, huomaamme yhtäkkiä elävämme Neuvostoliitossa (nyk. Venäjä), missä mitään musiikkia ei voida kuulla ilman yhtiön hyväksyntää ja virallisen valvojan lupaa (Neuvostoliitossa Melodija, Suomessa Warner/Sony/Universal & Yleisradio-kartelli).
Itse olen siinä mielessä onnellisessa asemassa vielä toistaiseksi, että olen voinut huhtikuusta 2013 lähtien kirjoittaa viikoittain nykyisen kotikaupunkini Turkulainen-paikallislehteen artisteista laidasta laitaan – marginaalista listatähtiin – saaden työstäni vieläpä ihan kohtuullisen korvauksen.
Vaan jos marginaaliartistit on litistetty kuoliaaksi seinää vasten, kriittinen musiikkilehdistö tapettu yhdentekevien viihdeuutisten tieltä, eivätkä keikkapaikat uskalla ottaa pienempiä artisteja keikalle, ”koska ne eivät vedä jengiä”, voidaan aiheellisesti kysyä, mitä järkeä tässä enää on. Jäljelle jää kasa sinänsä informatiivisia blogeja ja osaavia tekijöitä, jotka turhautuvat ja lopettavat hommansa, koska suurta yleisöä kiinnostaa enemmän Anna Abreun perse (Iltalehti 7.2.2014, Iltalehti 28.4.2014, Ilta-Sanomat 7.7.2014).
Ylistetty ja arvostettu Nuorgam-verkkomediakin lopetti toimintansa jo kahden toimintavuoden jälkeen marraskuussa 2013.
Olen jo huomannut itsessäni tämän muutoksen: en ole viimeisen vuoden aikana kirjoittanut tähän 23. syyskuuta 2011 perustamaani blogiin läheskään niin paljon kuin olisin halunnut tai voinut.
Miksi vaivautua? Miksi kirjoittaa taidemuodosta, jota ollaan kurjistamassa ja kaupallistamassa helposti sulatettavaksi tuotteeksi, jolla on yhtä suuri sisältö- ja ravintoarvo kuin McDonaldsin euron juustohampurilaisella? Kiva ja helppo vetää huokealla huiviin nälän iskiessä, ei sen enempää.
Tällä hetkellä tuntuu turhauttavalta kirjoittaa musiikista blogiini. Enhän minä kirjoita euron juustoistakaan tekstejä toisensa jälkeen. Tuntuu jotenkin valheelliselta yrittää väkisin keksiä kirjoitettavaa alasta, joka on näivettämässä itse itsensä.
Siksi on kirjoitettava siitä, mikä itsestä tuntuu ajankohtaiselta, tärkeältä ja motivoivalta. Siksi olen päättänyt, että vaikka tämän blogin nimi on ”Rocktoimittajan päiväkirja”, en aio sitoa käsiäni pakottamalla itseni kirjoittamaan yksinomaan populaarimusiikista.
Aikoinaan rock tarkoitti kapinaa vallitsevia arvoja vastaan. Nyt rockista on tullut yhtä turvallista ja harmitonta kuin iltapäiväkahvit mummolassa. Maailmassa on tällä hetkellä paljon isompia ja tärkeämpiä mullistuksia menossa kuin ikääntyvien rockmuusikoiden tai listoilla keikkuvien tähdenlentojen seuraaminen. Miksi en kirjoittaisi blogiini aiheista, jotka oikeasti tuntuvat kiinnostavilta?
Mielestäni se on todellisen rocktoimittajan oikeus ja velvollisuus.
(PÄIVITYS 12.8.2014: Pari ihmistä on aiheellisesti huomauttanut, mihin unohtui Suomen vanhin, vuonna 1968 perustettu elokuvalehti Filmihullu. Koska lehteä ei näe Lehtipisteen valtakunnallisessa irtonumeromyynnissä, voidaan lehteä pitää marginaalijulkaisuna, jonka olemassaolo näkyy – ikävä kyllä – vain alan intohimoisimmille harrastajille.)
